maanantai 21. elokuuta 2017

Edullisesti uusi satumainen ilme toimisto/kirjastoon: Verhojen ei aina tarvitse olla valkoiset!


Ei se ollut Pirkka, se oli Katja! Eilen kävi niin, että blogiystäväni laittoi faceen kuvan heidän uusista verhoistaan, joissa oli kauriita. Mitä me katsoimme talven yöt ikkunamme alla syömässä linnuilta tippuneita rasvasimeniä muuta kuin ensin jäniksiä ja sitten kauriita. Niitä suloisia, pieniä metsäkauriita, joiden koko on kuin vain koiran. Olin nähnyt niitä aikaisemmin luonnossa vain Saksassa. Tunti Katjan kuvasta olimme jo matkalla Prismaan ostamaan samoja verhoja, sillä huoneemme eivät käy samoilla kutsuilla, joten ei noloa yhtään:)


Olen aina sanonut, että 'ei verhon värillä väliä, kunhan ne ovat valkoiset ja pitkät!' Nyt se muuttui. Olkkarissa ja vierasmakkarissa jatkavat pitkät valkoiset sivuverhot, mutta tässä toimisto/kirjastossa, jossa on myös massiivinen lukutuoli ja työnurkkaus kunnon työkoneella ja -hyllyillä, saavat nyt koreilla kaurisverhot ja -tyynyt. Verhon mitat ovat 145x240 ja tyynynpäällisten 50x50. Kuosin nimi on Siimes ja kangas on pellavaa. Suunnittelija on Vilma Pellinen. Kuosissa ovat kauriiden lisäksi vielä ne meidän jäniksetkin, joissa on vähän sinivihreää. Se väri niittasi ne tyttären aikanaan vihreäksi maalaamaan huoneeseen. Verhoja meni huoneen ikkunaseinälle kolme ja niitä ei vedetä eteen. Huoneen yllätys on kunnon vuode, johon itsekin joskus huovan alle käperryn marraskuun iltapäivinä ja jossa nukkuu talon ollessa täysi, kuten kohta taas on, esim. äitini mieluusti.


Strada -hyllykön takia tästä huoneesta olen kirjoittanut pari muutakin juttua. Tässä Kirjasto/tomistoni edullinen sisustustilaihme ja leikkiä valoilla ja sitten vielä Nür für die Frauen: Tiedän mitä tein viime kesänä, mutta tiedätkö mitä teen nyt? Tämä 'ei kunnon remonttia kokenut huone' on nyt houkuttava siimes, pesä, jossa kauriit katselevat minua lempein lammikkosilmin ja puput värisyttävät kuonojaan. Muutos tuli edullisesti, sillä yhden verhon hinta oli noin 29 euroa ja tyynyn päällisen noin 12 euroa. Vertasin erääseen Vallilan kuosiin ja se oli 59 euroa kappale.


Oih, sitä voi olla joskus niin pienestä onnellinen. Siitäkin olen, että Lumimies lähtee huomenna noutamaan tyttären koiruuksia meille kahdeksaksi päiväksi, kun nuoret ovat reissussa. Tulee vilskettä ja vilinää. On kuin olisi melkein joulu! Ihaninta mitä tiedän on joulu ja sitten tulee syyskesä. Elokuussa sekä syyskuussa on jotain maagista, jolle vain joulu vetää vertoja.

Ilmassa on sekä kesää että syksyä, oi ihana syyskesä!, eilen sisustettiin ja tänään vielä vähän jatkettiin eli noudettiin se kolmas verho. Syötiin kuitenkin äsken mansikoita valkohomejuustolla ja puutarhassa on syyskesän ihmeitä, mutta se onkin sitten jo toinen tarina.

kauristerveisin
Leena Lumi

PS. Kurkatkaa, mikä ihana juttu on lisätty arvontaan!

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Susanna Makaroff: Homeäidin päiväkirja


Uusi koti tuntui täydelliseltä meille. Sen sijainti oli loistava, neliöitä oli juuri sopivasti ja tunnelma lämmin. Arvostetun arkkitehdin suunnittelema selkeäpohjainen, isojen ikkunapintojen asunto yhdessä tasossa oli ollut pitkäaikainen haaveeni.

Kävimme tiukat hintaneuvottelut ja lopulta päädyimme aivan kipurajoillemme kauppahinnan suhteen. Uskoimme selviävämme asunnon kustannuksista myös putkiremontin jälkeen. Ja kun kaupat vihdoin tehtiin, olimme iloisia siitäkin, että eläkepäivämme olisivat nyt fiksun sijoituksen myötä turvatut.

Ajattelin, ettemme muuttaisi tästä uudesta kodistamme pois ehkä koskaan.

Vähemmästäkin ihminen voi pakahtua onnesta.

Susanna Makaroffin teos Homeäidin päiväkirja (Avain 2017) on tietokirja, jota lukee kuin trilleriä. Se on kuitenkin paitsi Makaroffin perheen, myös monen muun koettua kärsimystä. Se on oma, pahin painajaiseni, jota näen usein. Mehän olemme ajatelleet ja keskustelleet kuin kirjan kirjoittaja miehensä kanssa, että ’jossain vaiheessa voisimme muutta suuresta talostamme yksitasoratkaisuun’. Näen unen, että olemme tehneet jo kaupat ja vähän ajan kuluttua talossa ilmenee kauhistuttava vika: home! Unessa näen, miten alamme syytellä toisiamme, että ’kumpikohan siitä rakkaasta, mutta liian suuresta kodista halusi pienempään’. Herään täynnä kauhua, mutta saaden ilokseni huomata kaiken olleen vain pahaa unta. Näin onnekkaita eivät olleet Makaroffit, Susanna, aviomies Mika ja perheen kuopus, Andrei, vaan heille painajaisesta tuli totta ja vuosien helvetti. Paitsi, että tilanteesta syntyi katastrofaalisen tyyris oikeusprosessi, Susanna ja Andrei sairastelivat tosi pahasti. Oli kaikkea mahdollista niveloireista jatkuviin hengitystie- ja ihotulehduksiin ja Susannan silmät olivat usein kuin tulessa ja punoittavat. Oireet helpottivat vain kun he olivat poissa omasta ’upeasta’ kodistaan.

Kirjan tragedia ei tietenkään jää valtaviin menetettyihin rahasummiin eikä sairauksiin, vaan mukaan tulee paljon outoja seikkoja siitä, miten jopa asiantuntijaviranomaiset voivat vähätellä mikrobien ja sädesienien vaaroja, suorastaan jopa kieltää niiden olemassaolo, vaikka todisteet ovat nähtävillä. Kyseessä on arvostettujen asuntojen yhtiö, jossa vain kaksi perhettä käy taistelua kaupan purkamiseksi, muut ovat kauhuissaan siitä, että heidän pitäisi ryhtyä kalliisiin remontteihin ja ilmassa on selvää vihamielisyyttä siitä, että Makaroffit laskevat muidenkin osakkaiden asuntojen arvoa. Viis siis terveydestä!

Aion ehdottomasti olla spoilaamatta loppuratkaisua, sillä haluan mahdollisimman monen lukevan tämän kirjan. Kiitos Susannan, nyt on vihdoinkin kansien välissä se, millaista on joutua hometalon omistajaksi, mitä ovat oireet hometalosta, mihin pitää ryhtyä ja mistä voi saada apua ja korvauksia. Tämä on siis nyt opaskirja, ettei kukaan enää joutuisi olemaan niin yksin kuin Makaroffit olivat taistellessaan läpi kaupan purkua vuonna 2012 ostamastaan hometalosta. Ja se ratkaistiin vasta korkeimmassa oikeudessa, sillä myyjät tekivät todella kaikkensa saadakseen pidettyä kaupan voimassa. Syytöksiä sinkoili ja ihmettelen suuresti, miten Makaroffit selvisivät kaikesta hengissä. Asian vaikeusastetta nostaa näyttötaakka, joka vei Susannalta kohtuuttomasti aikaa, voimia ja vielä lisää jo heikosta terveydestä:

Tavallaan se ei yllättänyt, että vastapuolen juristi alkoi pommittaa meitä erilaisilla asiakirjavaatimuksilla, väitteillä ja jopa vihjailevilla salailusyytöksillä vain hetkeä ennen istuntoja. Kuten niin moneen kertaan aikaisemminkin, jouduimme käyttämään aikaamme hänen vaatimiensa tietojen keräämiseen ja selvittämiseen, koska haasteen kantajina meillä oli näyttötaakka.

Tämä tarkoittaa, että jos erehdyt hyvässä uskossa ostamaan asunnon, joka saa sinut huokailemaan ihastuksesta, näkemään perheenne ystävien kera nauttimassa hienoista hetkistä pihalla, joka oli 100 000 euron arkkitehtityö, jos kuvittelet asumismenojesi nyt pienentyvän ja nautit ajatuksesta saada asua lähempänä merta, voit joutua maksamaan hyvästä uskostasi paitsi terveytesi, melkein jo avioliittosikin myös satojatuhansia euroja rahaa, koska ette voi asua unelma-asunnossanne ja joudutte näin ollen vuokraamaan toisen asunnon, olet silti hän, jonka on todistettava vuosikausia käytännössä kaikki aina siihen kuuluisaan pilkkuun asti.

Susanna Makaroff on loistava kirjoittaja. Tunsin tosiaankin lukevani kuin trilleriä, mutta toisaalta olin tietoinen, että tämä on mahdollista tapahtua kenelle vain. Meillekin. Kun luottaa ja kun kaikki tarkastettunakin tuntuu olevan kunnossa. Homepäiväkirja on kirjoitettu helppolukuiseen päiväkirjamuotoon.  Susanna paljastaa paljon perheen yksityisyyttä kuin myös ympäröivän maailman käsittämättömyyttä siinä missä omaisten ja ystävien tukeakin. Raha-asioissa ei suomalaiseen tyyliin salailla, vaan perheen konkurssiluvut tuodaan täydellisesti esiin. Menetykset ovat faktaa, jossa mustaa ei voida muuttaa valkoiseksi. Makaroffin kirja on vertaistukiteos samaan helvettiin joutuneille. Sillä on mielestäni myös missio: Vahva suhde kestää melkein mitä vain. Muistan ystäväni, joka oli avioliitossa elämänsä miehen kanssa. Heillä oli menestyvä yritys. Sitten tuli lama ja kaikki meni ja vähän ylikin. Tuli ero. Kummankin kertoma oli sama:’ Miten voi kestää rakkaus, jos ei ole enää mitään muuta puhuttavaa kuin raha ja etenkin sen puute ja valtavat velat niskassa.’ Ystävieni avioliitto meni, mutta rakkaus jäi! Makaroffit selvisivät kiirastulesta avioliitto ja perhe koossa. Se on jo paljon se. Etenkin kun olen nyt lukenut, mitä kaikkea uskomatonta voi tapahtua Suomessa hyvässä uskossa uuden kodin ostaneelle perheelle.

Marraskuu 2012

Olin pakahtua onnesta sinä hetkenä, jolloin avasin uuden kotimme portin ensimmäistä kertaa omilla avaimillani. Tuntui, että kaikki palaset olivat loksahtaneet lopulta täydellisesti paikoilleen. Marraskuu ei tuntunut yhtään marraskuulta.

perjantai 18. elokuuta 2017

Elokuun iltapäivänä ystävän kanssa Pöllöwaarin viinipihalla


Joka elokuu tapaamme ystäväni kanssa Pöllöwaarin viinipihalla. Viimeksi minä myöhästyin, joten nyt istun jo ajoissa häntä odottamassa 'meidän pöydässämme'. Viime suvi jäi sattuneesta syystä väliin, joten sitäkin innokkaampana tässä odotan ystävääni, joka on kirjallisin ihminen ikinä. Ja ihana persoona♥


Lumimies toimi chaföörinä minulle ja tässä tekee lähtöä, vaikka ei ihan siltä näytä:)


Aperatiivit aina brittiläiseen tyyliin gin tonicit. Olemme molemmat vilkkaita, puheliaitakin, sillä kirjallisuusharrastus on iso asia jaettavaksi, mutta kilometrien pituisten s-postien avulla olemme oppineet kuuntelemaan myös toisen hiljaisuutta, lukemaan rivien välitkin. Ystäväni peittoaa kirjoissa tämän kirjabloggaajan ja viimeksi kirjassa, jonka olen lukenut 'vain' kymmenen kertaa.

“Ne, jotka eivät voi sietää yksinäisyyttä, säälittelevät yksinäisessä huoneessa istujaa. Tätä he sitten ahdistelevat, paukuttelevat ovia, ja lempeää väkivaltaa käyttäen vievät hänet ulos raikkaaseen ulkomaailmaan, jossa on juonitteluja, pötypuhetta, itsetehostusta ja kerskailua, vievät hänet näkemään sokean uskon menestykseen ja voimaan, kiipeämiseen ja valtaan. Yksinäisyydessä minä löydän tien inhimillisyyteen ja siihen mikä on elävää, toisinaan, välähdyksittäin, kuin salaman pimeydessä valaisemaa, sietämätöntä ja vääjäämätöntä.”

 “ Jos elämäntunnon voima pakotetaan seisomaan yhdellä jalalla ja kiekumaan aamuvarhaisesta iltamyöhäiseen, silloin alkaa se hoippua, tulee käheäksi ja taittaa lopulta niskansa. Mutta luova voima tulee syvästä puhtaudesta ja – arkipäivästä.”

Mistähän kirjasta mahtavat otteet olla? 'Ei aavistustakaan', sanon minä. No tietenkin Bo Carpelanin Axelista! Suomennokset Kyllikki Villa. Alleviivaukset P:n.


Olemme molemmat tosi kulinaarisia ja vaihdamme kiihkeästi ruokareseptejä. Ihana slaavilainen kanareseptini tulee P:ltä. Smetanan kanssa kaikki parempaa! Eilen ystäväni nautti ahventa kera mummon kurkkujen ja smetanan.


Minä sain tällaisen taideteoksen, jonka söin! Elämäni kaunein ja herkullisin kantarellisoppa! Herkkujemme kera nautimme tuoretta leipää ja italialaista valkoviiniä. Söimme jälkkäritkin, mutta unohdin kuvata. Joskus onkin parempi antaa hetken viedä, eikä antaa ruoan jäähtyä...


Pöllöwaarin gin tonic on sitä maailmanvoittajaa eli suomalaista Napueta. Tarjoilu just oikein karpaloiden kera.


Tapaamisemme 2015 yllä eli Kaksi 'slaavitarta' viinipihan iltapäiväauringossa. Tarkoitus oli nytkin tehdä kollaasi, mutta maestro oli niin kiireinen, että se ei oikein onnistunut. Pääasia ei nyt ole joku kollaasi, vaan se, että elämä on kaikkien aistien juhlat ja siihen kuuluvat herkut ja tosiystävät. P., Какая Ты сегодня красивая ♥♥

Mukavaa elokuun viikonloppua kaikille tasapuolisesti♥

Love
Leena Lumi

The Windmills of Your Mind

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Lukemista syyskesän iltoihin - arvonta!


Nyt on aika. Syyskesän suloiset illat ovat alkaneet ja mikä niihin paremmin sopisikaan kuin lukeminen, jota säestävät kiitäjien lennot, korennot, kuutamot ja lepakot suih, suih...Arvonnassa on mukana uusia kirjoja, jotka on siististi luettu kerran tai kaksi. Pidä itsellä, anna ystävälle tai kääri joulupakettiin. No, kai minä nyt jo saan sanoa sanan joulu...

Arvonta alkaa nyt ja päättyy su 3.9. klo 12. Saman päivän iltapäivänä Lumimies toimii onnettarena vanhaan, tuttuun tapaan. Osallistua saavat kaikki lukijakseni kirjautuneet eli tarkista kohdasta 'Lukijat' oletko mukana ja millä nimellä. Anonyymit eivät voi osallistua. Ellet omista aktiivista blogia, laita mukaan kommenttiisi sähköpostiosoitteesi. Pysy linjoilla arvontapäivänä, oletko voittajissa. Ensimmäiseksi tullut saa valita listalta ensimmäisenä, toiseksi tullut toisena etc. Ettei synny jonon seisontaa, nousee tarvittaessa uusi arpalippu ti 5.9., jolloin voittajat pääsevät jatkamaan valintojaan.


Palkintoja arvotaan viisi. Kirjoja voi ehtiä mukaan lisääkin, vaikkakin olemme saamassa tyttären koiruudet ensi viikosta hoitoon heidän matkansa ajaksi eli vauhtia riittää.

Lumissa on kommenttivalvonta, joten ottakaa huomioon, että kommentit näkyvät vasta kun olen koneen ääressä. Kommenttikentässä ei vielä tarvitse ilmoittaa haluamaansa kirjaa, vaikka se minulle olisikin helpotus. Ja nyt sitten kirjojen mereen:


Ilona Pietiläinen: Tärkeimmät hetket, kauneimmat ajatukset


on kalenterikirja vuodelle 2018. Sisältää lumoavia kuvia sekä tilaa omille ajatuksille, sitaateille, muistiinpanoille...

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta  Kiitos Gummeruksen, arvonnassa mukana kaksi kpl!



S.K.Tremayne: Tulilapsi

Ilona Pietiläinen: Talossa ja taivasalla Tuo kesä kotiin, puutarhaan ja parvekkeelle

Saila Routio: Kukkaloistoa keväästä syksyyn

Diane Ducret: Diktaattorien naiset


Tuuli Salminen: Surulintu

Paavo Halonen, Antti Kauppinen, Ulla Kokki: Armas aika Nautiskelijan kesä



Nina Sarell: 50:50 Helppo tie hoikaksi ja pysyvään painonhallintaan


Helen Rappaport: Pietari 1917 Ulkomainen eliitti Venäjän vallankumouksen pyörteissä

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä



Vilmos Kondor: Budapestin raunioissa


Linn Ullmann: Rauhattomat

Martina Haag: Olin niin varma meistä

Pål Karlsen: Suuri herkkutattikirja

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät  tulossa!



Samuel Bjørk: Yölintu

Siri Hustvedt: Elää, ajatella, katsoa

Miriam Gebhardt: Ja sitten tulivat sotilaat Saksalaisnaisten kohtalo toisen maailmansodan voittajien käsissä

Maaria Päivinen: Kellari

Arios Fiorotos: Mary

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

Mila Teräs: Jäljet


Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja

Ian McEwan: Pähkinänkuori

Gerald L. Posner ja John Ware: Josef Mengele Elämä ja teot

Håkan Nesser: Taivas Lontoon yllä

Anja Snellman: Antautuminen

Sadie Jones: Kotiinpaluu


Tiia Koskimies: Juuri näin! Uusi suomalainen juureskeittokirja  tulossa!

Riitta Jalonen: Kirkkaus

David Jonsson: Vatsan viisaus ja suoliston salat


Kati Jaakonen, Marjo Kauppila: Supersmoothiet mangosta mustikkaan


Ray Connolly: Elvis Presley Legendan elämä 1935-1977  tulossa!

Susanna Makaroff: Homeäidin päiväkirja

Jussi Huhtala: Ukkosenjohdatin

Riina Paasonen: Kaikki minkä menetimme



Mukavaa arvontafiilistä ja lumoavia elokuun päiviä ja etenkin iltoja♥

Love
Leena Lumi

maanantai 14. elokuuta 2017

Tilastojen kertomaa eli teidän suosikkejanne lyhyesti


Luen nyt yhtä tietokirjaa, ja koska menoviikko on edessä, en ehkä ehdi saada kirjaa tälle viikolle. Tekee mieli paljastaa vähän tilastojen kertomaa teidän suosikeistanne. Kuvassa näkyvät kuukauden kuusi blogissani eniten luettua kirjaa. Kun ajatellaan, että Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivä tuli blogiini vasta lauantaina, se on tehnyt kovan kirin ja samoin on laita Ben Kallandin Vien sinut kotiin, josta julkaisin jutun 3.8. Jos ollaan epäreiluja, emmekä katso aikaa, Tulilapsi on näistä nyt kuukauden kovin ja Kun jää pettää alta heti sen kannoilla. No, suvella lukevat varmaan dekkareita hekin, jotka eivät ole niihin yhtä kuumana kuin me paatuneet ympäri vuoden jännitystä janoavat. Erityisesti ilahduttaa, että Pirkko Soinisen runokokoelma Avataan siiven alta veti heti kovat luvut. Pirkon teos on vielä neljäntenä, mutta Jääskeläisen kirja kärkkyy kannoilla.


Ja näiden jälkeen kuukauden 7. luetuin on Dekkarit Leena Lumissa, joka on selvä suven merkki: Laiturille halutaan jännitystä.


Vuoden luetuin kaikista kirjoista on Clare Mackintoshin Annoin sinun mennä.


Toiseksi luetuin tähän mennessä tänä vuonna on Riina Paasosen Kaikki minkä menetimme eli tosi hyvin esikoisteokselta!


Kuukauden kympin kärjestä löytyy myös koko blogini yli kahdeksan vuoden ajalta luetuin kirja eli Syötkö riskiruokaa? Syöpälääkärin paljastuksia ruoan terveysvaikutuksista

Tällaista lyhyesti Pöllöwaarin viinipihaviikolla, joka meillä jäi ystäväni kanssa viime vuonna sairausesteen takia väliin. Nyt otan mansikoita ja vaniljajäätelöä sekä tietokirjan, joka on yhtä jännittävä kuin dekkari.

Love
Leena Lumi

lauantai 12. elokuuta 2017

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä


Läheisemme ovat vaikeita vain niin kauan kuin he ovat luonamme. Kuolleiden kanssa tulemme loistavasti juttuun. Parhaat keskustelut käydään muutenkin aina niiden kanssa, jotka eivät ole paikalla.

Ihmiset voivat tehdä ihmeellisiä asioita, joskus jopa nousta kuolleista, mutta itseämme tai toisiamme emme kykene muuttamaan.

Pasi Ilmari Jääskeläisen teos Väärän kissan päivä (Atena 2017) leikkii lukijansa kanssa kissaa ja hiirtä, mutta etenkin kissaa. Juuri kun olet tavoittamassa kirjan päähenkilön, Kaarnan, Marrasvirran kaupunkisuunnittelun toimiston pääinnovaattorin, hän lipeää otteestasi ja muuttuu pikkupojaksi, jonka näet hyvin kilttinä, kunnes tulee varjo ja hän katoaa sumuun palatakseen ilkimyksenä, jonka kaltaisesta et halua tietää mitään. Tarinan alussa hän on keski-ikäinen herra istumassa taksissa ruuhkaisilla kaduilla matkalla äitinsä hoivakotiin, josta on ilmoitettu muistisairaan äidin olevan kuolemaisillaan. Kaarna ei ole kovastikaan pitänyt yhteyttä 71 –vuotiaaseen äitiinsä, jonka takana on huikea ura psykologian tohtorina. Äidin nimi on Alice aivan kuten Lisa Genovan kirjassa Edelleen Alice (Still Alice): kummallakin samasuuntainen ura ja muistisairaus. Pidin kovasti siitä, että äidin nimi on Alice: Se antoi hänelle kuvitteellista vahvuutta, jota varmaan, jos Kaarnalta olisi kysytty, äidissä oli ollut liikaakin. Näin ollen äidin poissaolo jokapäiväisestä elämästä oli kuin vahvistanut sekä Kaarnaa että hänen avioliittoaan Minervan kanssa hetkellisen jääkauden väistyttyä. Kaarna on täynnä huimia suunnitelmia Marrasvirran kaupungin suhteen, mutta ajoittain hänet saavuttaa sumu, joka kuiskuttelee äidin äänellä maagisesti synnyttäen kaipauksen olla taas äidin kanssa. Olla siten kuin oltiin ennen kuin hän sairastui lapsena vakavasti ja oli vuoteenomana kokonaisen vuoden. Kaupungin Syysfestivaali hidastaa entisestään kulkua ja Kaarna ehtii muistaa myös toisenlaisen äidin. Äidin, joka oli pitkä tyylikäs nainen, äidin joka piti vain pitkistä ihmisistä, äidin jonka nauru raikui pitkien herrojen seurassa. Äidin, joka sanoi omalle pojalleen:

Ei sinun töppöjaloillasi minnekään ehdi, vaikka miten pinkoisit ja kipittäisit. Ellet opi toimimaan ajoissa, myöhästyt ikuisesti kaikkialta.

ja:

Lyhyeksi jääneet ihmiset ovat ihmisinä merkityksettömämpiä kuin pitkäksi kasvaneet. Eivät varsinaisesti lyhyytensä vuoksi, sehän olisi naurettavaa, ja epäreiluahan se on totta kai, mutta lyhyet ovat tutkitusti vähäisempiä sekä muiden ihmisten mielessä että omassaan, ja se on ratkaiseva juttu.

silti kuiskaten:

varpunen, pikku prinssini

Väärän kissan päivä on ehdottomasti minulle kirja äidin ja pojan suhteesta. Sellainen värisyttävän kiinnostava, kuten oli vaikka Paul Austerin uusin 4 3 2 1, jossa poika kasvaa mieheksi uudelleen ja uudelleen, Colm Tóibínin Äitejä ja poikia –novellikokoelma ja etenkin Per Petterssonin Kirottu ajan katoava virta, jossa Arvid ei ollut koskaan tuntenut riittävänsä äidilleen ja äiti näyttää hyvännäköiseltä kuin filmitähti kulkiessaan aina kirja käsilakussaan, ollen kaikessa niin ylivertainen.

Kaarna oli saanut äidiltään paljon poissaoloa tämän uran takia ja isäkin oli kaikonnut kauas. Sumuinen ulkopuolisuuden tunne syleili Kaarnaa niinä hetkinä, kun hän muisti. Menneisyys painoi kuin raskain varjo ja nyt pitää sitten mennä istumaan äidin hoitohuoneeseen, mennä kohtaamaan hänen lähtönsä, alkaa järjestellä hautajaisia...Aika ja ikä alkavat saavuttaa Kaarnankin päivänä, jonka jatkon hän luuli tietävänsä:

Keski-ikään tultuani olin oivaltanut, että nuorelle ihmiselle vanhuus oli kaukainen maa, johon aikanaan purjehtisi joku toinen, täysin hypoteettinen versio itsestä.

Nuoruutta sen sijaan oli vanhuksenkin helppo kuljettaa mukanaan kuin olkapäälle heitettyä takkia. Siksi ikäerot...Oli lohdullista samaistua itseään nuorempiin, kun taas vanhuutta kukaan ei halunnut syleillä ennen kuin oli pakko. Elysia oli tästä ainoa tietämäni poikkeus.

Elysia...

Väärän kissan päivä on maagisen jälkimaun jättävä tarina, joka mielestäni on Jääskeläisen vahvin teos. Kaikki on kohdillaan sivumäärästä kirjan intensiteettiin. Henkilögalleria on hyvin hallittavissa ja kiehtova. Tarina tapahtuu pienessä tilassa, Marrasvirran maiseman yhdessä päivässä, tilan laajetessa muistoihin, oikeisiin tai vääriin, sen päätelköön lukija. Kaarnan lopulta saavuttua äidin hoitokotiin ja lukittua itsensä pakokauhussaan vessaan, alkaa maaginen jännitystarina, jossa varjot ovat isossa roolissa. Iäkäs lääketehtailija Lang kokee olevansa vain vaivainen varjo, Schatten. DDR:n Stasikin väijyy varjoissa. Arkkitehtuuri vie taloon, jossa varjot estävät valon. Muistojen varjot, jotka vääristävät menneet. Eletyn elämän varjot, ne jotka estävät näkemästä oikein vieläkään. Vaan heijastavatko peilit valoa? Oliko viisaus Elysiassa, Herrain Vaatehtimon toisinajattelijassa, jolle aika oli suuri kuvanveistäjä ja tulos arvaamaton? Kuka oli keski-ikäinen mies peilissä? Pitäisikö hänen sulkea mielestään menneisyys voidakseen olla täydemmin oma itsensä?  Vai tuliko valoa jostain niin paljon, että Kaarnan oli vielä mahdollista ylittää suuri autiomaa omaan itseensä lapsena ja samalla äitiinsä?

Lapsuusmuistot olivat simpukankuoria aikuisuuden syksyisellä rannalla.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Tuijata  ja Kirja vieköön!

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Suven herkuilla vaivattomasti ja kevyesti


Suomen suvi on ollut ja on suurenmoinen. Ikinä ei ole puutarha ollut kuin nyt ja aikaa on jäänyt tehdä muutakin kastella iltakaudet, joten nautinnon puolella on menty. Lisää on istutettu vain Suokukkaa, Andromeda 'Blue Ice' atsaleoiden seuraksi, muuten ollaan otettu kaikki kesästä irti ja se jatkuu: uiminen, grillailu, chillailu, kirjat, unelmien kirjailut, kaiken ihmettely. Siilit iltaisin kupeillaan, hämärtyvät illat, yön eläimet, pienet rapinat, kynttilä hurrikaanissa ja lepakot suih, suih....


Mansikoita on pakastettu ja nautittu silleen tai kera valkohomejuuston. Tänään vielä yksi satsi pakkaseen ja sitten alkaakin jo mustikoiden pakastaminen. Mieluusti nautimme satokauden antia myös sen ajassa, joten mansikoita on nautittu varmaan kilo päivässä kahdestaan ja vieraillekin on tarjottu. Silti niitä on kakkospakastin jo melkein täynnä, illalla jo ihan täynnä. Kantarelleja on löydetty omasta lehdosta sen verran, että on makuun päästy, mutta nyt lähdetään kaupoille, sillä illalla


nautimme kantarelli-pinaattifrittataa. Pieni paussi grillailuun, ihan päivän verran:) Jälkkärinä mansikoita valkohomejuustolla. Huomenna jotain grilliruokaa ja iltapalana cantaloupemeloonia, joka on säädyttömän herkullista ihan silleen tai

meloonisalaattina.


Ensi viikolla sitten cityyn ystävän kanssa Pöllöwaarin herkuista nauttimaan. Sieltä minä tuon kolmen melonin salaatin löysin.

Nyt viikonloppuna tulossa kirjaa, joten ollaan linjoilla♥

Love
Leena Lumi

Hugh Williams

lauantai 5. elokuuta 2017

Musiikki helisi puutarhassa...


Musiikki helisi puutarhassa
sanomattoman surullisesti.
Jäämurskassa tuoreet osterit
mereltä tuoksuivat kirpeästi.

Hän hipaisi pukuani ja sanoi:
"Olen uskollinen ystäväsi!"
Hänen katseensa kosketus
on hyväilystä etäällä...

Noin silitetään lintua, kissaa,
noin katsellaan hoikkaa ratsastajaa.
Kullanvaaleiden ripsien alla
tyynessä katsessa naurua.

Viulujen alakuloiset äänet
laulavat usvan noustessa:
"Kiitä taivasta, olethan vihdoin 
kahden rakkaasi seurassa."

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova Valitut runot (Tammi 2008, toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola)
kuva Päivi Koivuranta

torstai 3. elokuuta 2017

Ben Kalland: Vien sinut kotiin


Se oli viimeinen Bellevue-kesämme. Emme edes kovin montaa kertaa käyneet siellä sinä kesänä, koska minä olin töissä kirjapainossa ja Carola tavaratalon myyjänä ja Ellen harjoitteli säestäjän kanssa Sibelius-viulukilpailua varten. Sofia ja äiti ja isä kävivät mökillä useammin.

Silloin pidimme huolta toisistamme. Olimme vielä kokonainen perhe, jota ulkopuoliset eivät pystyneet rikkomaan.

Vuoden sisällä kuvanottohetkestä elämämme oli muuttunut lopullisesti. Perheemme oli hajonnut ja olimme lakanneet puhumasta toisillemme.

Ben Kallandin teos Vien sinut kotiin (Atena 2017) on kaikkea sitä, mitä kustantaja kirjan takakansitekstissä lupaa ja vielä enemmänkin. Ehdottomasti se on Ellenin kesytön viulukonsertto, jonka tempo ravistaa, ihastuttaa ja saa kyyneliin. Se soi crescendo ja fortissimo, sillä onhan kyseessä perheen liekki, ihastuttava, huippulahjakas Ellen, liekkisydän, kunnes...Vien sinut kotiin kosii jo nimellään. Minulle tuli siitä mielleyhtymä Manfred Kargen ja Toni Edelmannin Petäjäveden Kristoforos kantaattiin Tuo hänet yli vesien. Sama surumielisyys. Sama haikeus. Muu eri. Kallandin tarina kertoo huippulahjakkuudesta, vallanhimosta, perheen sisäisestä rakkaudesta kuin myös uskonnollisesta yhteisöstä, joka katsoo olevansa paitsi maan lakien yläpuolella, olevansa lisäksi oikeutettu rikkomaan perhesiteet. Kirja on kertomus sivullisuudesta, jonka kokee ainakin yksi perheen tyttäristä, Carola, konreettisesti ja näkyvästi. Tarinan kertoja, perheen poika, Markus, kuitenkin selvästi kokee uhriuttavaa sivullisuutta katsoen olevansa syrjästäkatsoja, tapahtumien todistaja. Markus ei ole minulle luotettava kertoja, onhan hän elänyt uskonnollisen yhteisön tiukassa otteessa koko ikänsä ja hän myös kohoaa tarinassa Yhdysvalloista johdetun järjestön johtoportaaseen, mutta hänen kunniakseen on sanottava sisarten puolustaminen niissäkin olosuhteissa kun yhteisö sen kielsi. Vaan hän ei väittänyt vastaan kun Ellenin raiskattu ystävä erotettiin yhteistöstä! kun uhrista tehtiin rikollinen! kun asiaa ei viety poliisille!

Keskiviikon palvelukokouksessa veli Lassila piti ”Naisen valvollisuus pysyä puhtaana” –erottamispuheen.

”Nainen, jolla on provakatiivinen pukeutumistyyli, osoittaa olevansa nainen, jolla on löyhä moraali.”

”Raiskaajakin on ihminen. Epäilemättä jotkin hänen elinolosuhteensa ovat vaikuttaneet hänen käytökseensä. Naisen tulisi kohdella raiskaajaa ymmärtäväisesti, niin kuin toista ihmistä.”

Kautta kirjan käy ilmi, että nainen on alistettu ja hänen on sitä oltava. Hänestä ei ole opettamaan kuin lapsia ja on hänen vikansa, jos miehestä kasvaa raiskaaja. Jos nainen masentuu, kuten Markuksen äiti, silloin ei haeta apua lääkäristä, vaan tarjotaan uskonvahvistusta.

Ellen ottaa ystävänsä Barbaran erottamisen raskaasti, mutta hän pitää tähän salaa yhteyttä ja veljensä Markuksen tieten. Markus jatkaa kuitenkin nousujohteista uraansa Yhdysvalloissa uskonnollisen yhteisön kotimaassa. Hän on mukana järjestössä, jossa on 1 177 sääntöä sekä yhteisön vanhimmille annettu Laumakirja, joka määrittää kaikkea mahdollista oikeuskomiteoista ja erottamisista sekä sallituista ja kielletyistä seksuaalisista tavoista. Voi vain ihmetellä miten Markus saattoi katsoa Elleniä silmiin ja tuntea rakastavansa tätä, samalla kun omaksui järjestön opin ja levitti sitä eteenpäin. Markuksen kahtiajakoisuus voi vaivata lukijaa, mutta toisaalta se tuo myös kiinnostavuutta. Juuri hän kertoo tarinan, josta tulee Ellenin kautta unohtumatonta musiikkia.Tarina tragediasta kuin myös hajonneesta perheestä. Markus on sekä lempeä veli että patriarkaalisen uskonnollisen ryhmän uhri, mutta mihin mahtuu puhtaus silloin, kun naisista sanotaan, että ’Helsingin tarjonta oli keskinkertaista. Joitakin nuorekkaina säilyneitä viisikymppisiä, sellaisia, jotka vielä jaksoivat...’ Mikä ihmeen tarjonta? Lihan vai kalan? Onko lihatiskissä jotain vikaa? Ja pitää huomata, että Markus on avioliitossa. Tietenkin miehille suodaan, mikä naisille on kuolemansyntiäkin pahempaa. Pääasia, että kulissit näyttävät hyviltä. Onko Markus kuitenkin häntäheikki, Laumakirjan oppiesimerkki miehestä?

Niin hämäävältä kuin se näiden muutamien erääseen järjestöön liittyvien ulostulojeni yhteydessä kuulostaa, Vien sinut kotiin on aivan loistava esikoisteos! Kun Helsingin Sanomat laittaa loppuvuodesta esikoiset kisaan, minusta tämän kirjan on oltava siellä mukana. Tarinan kiehtovuus on sekä siinä, miten paljon kirjoittaja yrittää välttää sen olemista uskonnon uhrin tai uhrien elämäkerta ja miten paljon se kuitenkin sitä on. Kiehtovuus soi myös järkyttävässä tragediassa, jolla kirja alkaa. Olen niin yllytyshullu, että se olisi voinut tapahtua minulle tai jollekin muulle nuorelle ja kilpailuhenkiselle. Vaarasta nauttivalle. Täydellinen aloitus! Sitten syyllisyys, joka kulkee matkassa  äänettömänä kumppanina.Yhtä hyvin kuin tässä korostetaan perheen keskeistä rakkautta, voitaisiin ihmetellä sen säikeen heikkoutta, kun sen voi katkaista joku perheen ulkopuolinen. Paljon kiehtovaa psykologista perheen sisäistä dynamiikkaa ja vallanhimoa! Kirjan kulisseina Helsinki, suomalainen saaristo, Yhdysvallat sekä syrjästäkatsojan mielen hämärät kentät. Totuus on suhteellinen käsite. Riippuu mistä katsoo, kuka katsoo. Kalland kuitenkin vie lukijansa mukanaan katsomaan kohti.

Toisaalta

Totuus on optinen illuusio, jota ei voi nähdä, jos katsoo sitä suoraan. Fiktio on sitä, että keksitään asioita, jotka eivät ole totta mutta jotka paljastavat totuuden.

Vien sinut kotiin soi Elleniä. Miten voin ikinä unohtaa hänet kylpyhuoneen peilin edessä halaamassa itseään ja suutelemassa peiliä. Miten voin unohtaa hänet soittamassa The Gypsy Girl’s Dream –kappaletta, jonka hän oppi jo nelivuotiaana. Ellen joka kantoi viulukoteloa siinä missä muut lapset pehmolelua. Ellen joka soittaessaan tuli yhdeksi viulunsa kanssa. Ellen joka...


”Kerro minulle minusta”, hän sanoi niin kuin pienenä.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Tuijata/kulttuuripohdintoja  Katja/Lumiomena ja Nannan Kirjakimara

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Ensimmäinen eläintieto: lämpö virtaa hänestä minuun ja...


Ensimmäinen eläintieto: lämpö virtaa hänestä minuun ja minusta häneen. Nukkuvat usein lähekkäin ja sattavat nuolla toistensa päätä ja korvia, kääntävät yhteisestä sanattomasta sopimuksesta selkänsä maailmalle. Joinakin hetkinä esiintyy unia, yleensä se tapahtuu silmät suljettuina. Ja jossain tuolla on maailma, kohtipyörtyvät lupiinit. Tiedän: Minä olen siveetön ja sinä olet siivetön. Täysikasvuiset linnut eivät näe unia, ne tietävät, että onnen on löydyttävä ääriviivojemme sisältä.

Avataan siiven alta (Sanasato 2017)
Pirkko Soininen
kuva Marc Chagall

torstai 27. heinäkuuta 2017

S.K.Tremayne: Tulilapsi


...muistan sen kun ensimmäisen kerran tulin tänne ja luin Carnhallow’n historiaa. Länsi-Cornwallin historiaa, Kerthenien historiaa. Miten kovasti halusin tulla osaksi sitä: istuin keltaisessa salongissa, katselin, miten kesäaurinko paistoi liljoille, ja halusin kiihkeästi kuulua tähän vahingoittuneeseen mutta silti ihastuttavaan paikkaan. Halusin tulla punotuksi mukaan Carnhallow’n loputtomaan, monimutkaiseen historiaan. Olin valmis tulemaan yhdeksi pihlajien kanssa, olin valmis kasvattamaan juuret.

S.K. Tremaynen trilleri Tulilapsi (The Fire Child, Otava 2017, suomennos Jaana Iso-Markku) tapahtuu Euroopan äärimäisellä reunalla, siellä missä keltit ovat jo ammoisista ajoista kääntäneet katseensa myrskyävälle merelle niin toivossa kuin epätoivossa. Katsoneet vieläkin lännemmäs kuin odottaen jotain muuta. Tulilapsen miljööstä, eristyneestä Carnhallow’n valtavasta ja vanhasta talosta on tulossa Itä-Lontoon kujilta, huonoista lähtökohdista ponnistaneen Rachel Dailyn koti hänen avioiduttuaan suvun varakkaan perijän David Kerthenin kanssa. David on menettänyt vaimonsa Ninan traagisessa onnettomuudessa ja avioliiton myötä Rachelista tulee kahdeksanvuotiaan Jamien äitipuoli.

Rachel on yltiörakastunut sekä Davidiin, Jamieen kuin myös vanhaan taloon, jossa hänen tarkoituksensa on jatkaa Ninan alulle panemia restaurointeja. Vasta keltainen salonki on valmis ja se onkin hyisessä joulukuussa kuin kutsuva keidas. David viettää viikot töissä Lontoossa ja palaa kotiin aina viikonlopuiksi. Jamie kaipaa sekä isäänsä että kuollutta äitiään, mutta alkaa heti kiintyä myös Racheliin. Kaikki on melkein kuin jostain rouheasta, merisuolan makuisesta kelttisadusta. Tarinasta joka on kirjoitettu merilokin sulalla, mutta kasteltu tuhansien vuosien aikana merenalaisissa kaivoksissa menehtyneiden kyynelillä. Tremayne tietää mistä kirjoittaa, sillä hänen äidinäitinsä oli kymmenvuotiaasta ’kivityttönä’ St.Agnesin kaivoksissa murskaamassa työkseen kiviä vasaralla. Rachel kohtaa näitä kaivostyöläisiä vain vanhoissa kuvissa, joissa etualalla ryhmittyneinä varakas Krethenien klaani ja takana näkyvät uupuneet kaivostyöntekijät, joista osa paljasjalkaisia lapsia. Rachelin on kuitenkin tartuttava tähän päivään ja keskityttävä ensi sijassa vieläkin äitiään etsivään Jamieen. Kadonnut kaunis Nina, jonka hajuveden tuoksu yllättäen tuntuu hallissa, käytävillä, rapuissa...

Ellei lukija tietäisi lukevansa trilleriä, hän tuudittautuisi lähestyvään jouluun, sillä jokainen luku alkaa kertomalla, miten monta päivää on aikaa jouluun. Talon menneisyyttä kantaa myös Davidin äiti, joka asuu omassa siivessään. Hän nauttii portviiniä muistellen, miten ’sinililjojen meri vihreää vasten ja sitten menimme sisään taloon ja jalavapöydällä oli, oi, kaikkea – vadettain hummereita ja kulhoissa hunajaa ja tuoretta paksua kermaa...brandypalloja sekä kukkuralautasittain Carnhallow’n valkoisia vadelmia.'

Kauneimmistakin unista herätään aikanaan ja hyvin pian Rachel huomaa Jamien huolestuttavat harhat sekä miehensä muuttuneen käytöksen. Mitä pimeämmiksi ja kylmemmiksi käyvät joulukuun päivät, sitä likemmä saapuu tiheä sumu hyiseltä mereltä. Lukija ei voi ennalta-arvata mitään, sillä salaisuudet, valheet, tragediat ovat kietotuneet toisiinsa kuin merilevä haluten vetää uhrit pohjaimuunsa. Ketkä ovat valitut? Voiko joulu olla tuhon hetki? Sataako jouluna lunta? Kuuluvatko kulkuset vai ovatko ne edesmenneiden kaivostyöläisten iskuja kiviin?

Tremaynen Tulilasta voi verrata parhaiten hänen dekkariinsa Jääkaksoset, joissa samaa eristynyt miljöö, mielien hukassa olevia ihmisiä, lähestyvä tuho sekä rouheita paikallisia, jotka yrittävät pitää kiinni omasta historiastaan ja kielestään: Jääkaksosissa gaelin kieli ja Tulilapsessa kornin kieli. Pidin parin lokin huudon verran enemmän Tulilapsesta, jossa oli kiinnostavaa kaivoshistoriaa ja siihen nivottu tarina ahneudesta ja sen palkasta. Jääkaksosten tuoksut ovat meri, tuuli ja kanervahunaja.
Tulilapsen tuoksut ovat meri, Chanel ja epätoivo. Jäätävä epätoivo.

Kyllä, minä olen tullut takaisin. On jo liian myöhäistä, Rachel.

On liian myöhäistä kertoa totuus.

Hei, Rachel pieni Traleen ruusuni.

Variksetkin pystyvät ennustamaaan tulevaa. Tiesitkö sen? Sinähän tiedät, mitä nyt tapahtuu.

*****

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Lehtihoukutuksia - onko niitä?


Muistan miten kauan, kauan sitten tilasin Kauneus&Terveys -lehteä ainakin kymmenen vuotta ja sitten vielä säilytin niitä toiset kymmenen vuotta. Sehän oli todellista tarvetta! Nyt ko. lehti odottaa minua aina kampaajallani. Sitten tuli kiihkeinä ensimmäisen ruuhkavuoden jaksona aina Anna, elämäni keventäjä, joka tulee edelleenkin. Taisin kerran lopettaa tilauksen jonkun turkismainoksen takia, mutta niin Anna vain jälleen on kuin ilma, jota hengitän ja löytyihän sieltä taas iloakin eli


tämä unelmauikkari, jonka metsästyksestä kerron täällä  Tänään oli ostettava korvatulpat, sillä tänä suvena ensimmäisen kerran tunnen tarvetta niille, vaikka olen aina tykännyt sukeltaa ja opetella uimaan oikeaa rintauintia.


Olen selvästi vuosien myötä huomannut, että aika harvoin enää sorrun heäräteostamaan irtolehtiä. Jos sen teen, se on suvella vaikka Terassi -lehti tai sitten joku puutarhalehti taikka ruotsalainen sisustuslehti. Vievätkö kirjat ja bloggaaminen niin aikani, että en enää putoa niiden takia edes entiseen herkkuuni eli kunnon sisustuslehteen kerran kuussa...Varmaan aika sama juttu kuin kirjan kansissa eli jos kannet eivät heti sytytä, niin se on sitten siinä ja lehdissä vieläkin painavammin. Seison lehtihyllyn äärellä ja kaikki tuntuvat kirjoittavan samoista aiheista, kannet muistuttavat toisiaan, jutut vielä enemmän ja sisustusmiljööt ovat kuin samasta muotista. Sitä selvästi hakee jotain erilaista, jotain uutta, eikä enää, ei kiitos, lastenhuonesisustutuksia. Niitä löytyy melkein joka lehdestä aivan kuin 50+ -ihmiset eivät sisustaisi enää. Silloinhan vasta sisustetaankin sillä on vihdoinkin mahdollisuus sisustaa meille kahdelle sellainen koti, jossa lasten ja heidän ystäviensä tarpeet eivät enää määritä tilaa. Vain vuoteita meillä on kuin hotellissa, sillä koko pieni perheemme asuu etäällä toisistaan ja visiitit kotiin ovat aina useampipäiväisiä.


Lehtiä ilmestyy niin paljon, että en luullut uusille lehdille olevan enää markkinoita, mutta tänään ostin uutuuden, jonka kansi on ihanan värikäs ja kannessa lukee Nuukaile tyylillä! Koti aarre. Plarasin sen verran, että päätin kokeilla heinä-elokuun numeroa hintaan 5,95.


Kuten kunnon sisustuslehdessä pitääkin tähän aikaan vuodesta olla, niin kasvihuoneessa löytyi ja vielä just kuten minä sen haluaisin eli taustaseinä pitäisi olla tiiltä. Klikkaa kuva isommaksi. Lehti tarjoaa Kasvihuoneen 3 tyyliä. Jutussa oli käytetty upeasti kuvissa sekä vihreää, rouheaa että vaaleanpunaista ja violettia. Cantaloupemelonin herkulliset lohkot vahvistavat tämän aukeaman värimaailmaa.


Tämäkin kuva henki jotain...mitä se nyt olikaan: Ah, Provencen tunnelmaa. Jos pitää tyylistä country&cosy, kyllä sinne ripaus ranskalaisuutta rustiikkia sitten kuuluu. Ehdottomasti plussaa. Hämmästyin myös itseäni, sillä pidin aika paljon myös jutun Rennosti rannikolla New England -tyylistä! Ehkä olisin kuitenkin muutaman seinän laittanut tapetille ja etenkin kun nyt löytyy niin ihania tapetteja. Sivu 58 kuin huutaa, että 'älä heitä vanhoja pinnatuoleja pois, vaan maalaa ne!' Niin mekin teimme mutta just tuon unelmavihreän sijasta halusimmekin muuta, koska keittömme on vihreä:


Nämä on ostettu ensimmäisestä opintolainasta vuonna koivu ja tähti ja tämä on wieniläistuolien kolmas väri. Säväyttävät lisätuoleina sekä olohuoneen että keittiön ruokapöydässä.


Lapsuudenkotini fiinimmät tuolit saivat värikseen saman sävyn ja nämäkin ovat koko ajan käytössä. Pidän ajatuksesta, että suurin osa kotimme huonekaluista on joko huudettu huutokaupoista tai saatu, kun ne ovat käyneet omistajilleen tarpeettomiksi. Kaunein pöytämme löytyi roskalavalta, jonne äiti oli sen heittänyt ja me sitten sitä vähän korjailimme. Alemmat tuolit tuovat aina mieleen lapsuuden kodin olohuoneen, vaikka ne silloin olivatkin toisen väriset. Kodista tulee koti, kun sen esineillä on tarina. Tämä ei kuitenkaan sulje pois kiinnostusta löytää uusia kuoseja, tapetteja, sohvahtyynyjä, ideoita kylppäriin tai saunaan, joita niitäkin on Koti aarre -lehdessä.


Provencelaisissa tunnelmissa totean, että mukana on myös muuta kuin sisustusta ja R. pongasi heti makkarapannun ohjeen:) Minä aion nyt syödä mansikoita ja taidan vielä vähän viipyillä lomatuunailuissa, sillä mielessäni ovat nyt kuosit...eli lukemaan juttua Lomatuunaa tekstiileillä.

Sisustuskirjat Leena Lumissa

Keittiöremontti

Vessaremontti - Vierasvessan uusi kuosi

Saunaremontti

Tuumailua ja tuunailua

PS Meille tulee myös Helsingin sanomat, tyttärelle tilaan Koti- ja Keittiö -lehteä sekä äidille Eevaa. Äiti taas on tilannut minulle Kotilieden. Ja lehtien kierto on hyvä.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Joyce Carol Oates: Blondi


Hän oli miesten märkä uni ja tahroja lakanoilla. Hän oli ihailtu, halveksittu, haluttu. Hän keräsi miehiä peräänsä kuin kärpäsiä ja yksikään heistä ei ollut aidosti pyyteetön. Häntä pidettiin tyhmänä vaikka kamera herätti hänet loistoonsa. Häntä halveksittiin hänen olemattoman koulutuksensa takia sekä siksi, että hän oli kasvanut orpo- ja sijaiskodeissa. Hänen äitinsä opetti hänet rakastamaan elokuvaa. Hänen äitinsä oli suurimman osan elämästään mielisairaalassa. Lihavat filmipomot raapivat karvaisia vatsojaan pelotellen ja huoritellen häntä, vaikka Jean-Paul Sartre sanoi hänen olevan upein elossa oleva näyttelijä. Hän halusi kehittää itseään ja luki paljon kirjoja, vaikka hänellä oli dysleksia. Ei silloin tiedetty sellaisesta. Silti hän kantoi mukanaan kirjoja, vaikka filmipomot häntä niistä pilkkasivatkin. Hän luki Rilkeä, Dostojevskia, Tšehovia, Faulkneria, Steinbeckiä...Hän opiskeli renesanssiajan runoutta. Hän kirjoitti runoja. Hän uskoi, että maailma on miesten ja naisten asia on miellyttää. Hän uskoi oman hintansa olevan milloin viisikymmentä dollaria milloin tuhatviisisataa tai vähän enemmän tai ei mitään. Elokuvayhtiöt tienasivat hänellä miljoonia. Hänellä ei ollut itseluottamusta ja uskallusta hypätä tuhon kyydistä. Hän uskoi, että työpäivän jälkeen piti tehdä vielä yötöitä julkisuuden eteen. Hän antoi monien koskea itseensä rumasti ja haavoittaen. Hän käytti liian pieniä korkokenkiä, koska niin määrättiin. Häntä sattui usein ja paljon. Hänestä tuli kuitenkin ikimuistoinen, sillä kamera rakasti häntä. Hänen nimensä oli Norma Jeane Baker, mutta maailma tuntee hänet Marilyn Monroena. Kun hän filmasi, hän otti roolinsa omakseen kadottaen itsensä. Kova elämä vaati kovat lääkkeet ja niitä oli paljon sekä piristymiseen ja nukkumiseen kuin kaikkeen tältä väliltä. Pohjimmiltaan hän oli kuitenkin sporttinen nuori nainen, joka oli hyvin notkea ja hänen vahvat säärensä halusivat juoksemaan jo aamuvarhain. Hän oli mysteeri, josta on kirjoitettu kuusikymmentä täyspitkää elämäkertaa ja lukuisia tutkielmia, tuhansia aikakausi- ja sanomalehtiartikkeleita. Hänestä on tehty yli neljäkymmentä elämäkerrallista dokumenttielokuvaa, kaksikymmentä näytelmää ja useita romaaneja, kaksi akateemista tutkielmaa, kaksi musikaalia, baletti ja ooppera. Hänelle, hänelle Elton John lauloi Candle in the Wind.

Joyce Carol Oatesin teos Blondi (Blonde, Otava 2001, suomennos Kristiina Drews) sisältää suurimman osan siitä, mitä Marilyn Monroeen on liitetty, mutta tietenkään tämä ei riitä yhdelle parhaimmista kirjailijoista ikinä: Oates kirjoittaa fiktiivisesti lukijan suoraan Marilynin sieluun, vaalean ihon alle, verisuoniin...Veri kiehuu, henkeä salpaa, kun äiti Gladys haluaa kerta kerran jälkeen ’puhdistaa’ Marilynin tulikuumassa kylvyssä tai kun Marilynin pitää ensimmäisen oikean filmiroolin saadakseen tehdä vaihtokauppa eli vakuuttaa miespääosan esittäjä, Richard Widmark,  kyvyistään. Draama hotellissa naisrooli maksoi Marilynille nöyryytystä, outoa tunnetta kurkussa, silmätkin rähmivät, mutta tie niihin tähtiin, joita Gladys-äiti oli ihaillut, aukeni nyt. Mikään ei voinut enää pidätellä naista, vaaleaverikköä, joka hohti ja jonka katse oli niin utuinen, että se oli melkein jo lupa miehen tulla sisään. Kuulusia elokuvia. Piukat paikat, Bussipysäkki, Kesäleski, Herrat pitävät vaaleaverisistä, Niagara, Sopeutumattomat...Välähdyksiä, sirpaleita. Kaiken aikaa miehiä, salamoiden läiskettä, samppanjaa, ilkeitä lehtikirjoituksia, abortteja, aplodeja, unettomuutta. Oates kirjoittaa Monreon pintahengityksen tahtiin, sillä puvut oli ommeltu ylle ja niissä ei voinut hengittää täysillä. Oates kirjoittaa ’vittusuu’ ja teksti sykkii Rosen himon tahtiin. Miehet haluavat olla Marilynin reisien pitsipöksyt, mikäli tähdellä oli pikkuhousuja ollenkaan. Maailma sekoaa ja kukaan ei muista, että Marilyn onkin Norma, jota sattuu ja jolla on aitoa kunnianhimoa.

Minä olen opetellut mimiikkaa. Tahdon aloittaa uudelleen nollasta. Muutan ehkä New Yorkiin opiskelemaan näyttelemistä. Vakavaa näyttelemistä. Ei elokuvissa vaan teatterissa...Minä tahdon elää jossakin toisessa maailmassa. En Hollywoodyssa. Minä tahdon elää – voi, Tšehov! O’Neill. Anna Christie. Minä voisin näytellä Nukkekodin Noraa...Ainut oikea tapa näytellä on elää. Olla elossa.

Sanomattakin selvää, että minä Joyce Carol Oates –fanina hukuin hänen tekstiinsä. Hän kykenee pysäyttämään sydämeni, vaikka tämänkin kirjan alussa erityisesti painottaa miten fiktiivistä teksti on. Niin oli Haudankaivajan tytärkin, Kosto: Rakkaustarina ja  Sisareni, rakkaani. Yksi ja sama, minä googlasin ja minä muistin, mitä olin ennen lukenut Norma Jeanesta, minä tiedän ja kohta hengitys pysähtyy. Paitsi että. Nyt alkaa se kirjan kohta, joka on minusta kaikkein kiinnostavin, sillä siitä voisi hyvällä tuurilla löytää vähän valoa ja merta. Juoda pisaran onnea. No, sitä oli aluksi. Onhan siinä kuvassakin valoa ja naurua, mikä minulla on Normasta ja Kirjailijasta. He nauroivat yhdessä. Kirjailija osasi ja halusi nähdä vaimonsa sieluun, joka lopultakin auttoi myös Normaa tuntemaan nautintoa läheisyydestä.

Monroe!Nymfomaani.

Kuka niin sanoo? Hän kuulemma tekee sitä rahasta. Se nainen on surkeassa jamassa.

Hän on frigidi ja vihaa miehiä. Hän on lesbo. Mutta toki hän tekee sitä rahasta kun saa kunnon hinnan.

DANCING IN THE DARK

Vaalea näyttelijätär kimmeltävällä jäällä, nauravana ja säteilevänä auringossa.

Vaalea näyttelijätär joka rakasti häntä toisin kuin kukaan nainen oli rakastanut. Jota hän rakasti toisin kuin ketään muuta naista.

Nyt vahvistimista kaikui Dancing in the Dark. Kappaleen säveltäjä oli juutalainen, mutta kuinka amerikkalaiselta se kuulosti – niin kuin kaikki täkäläisen musiikkiteollisuuden suosikkisävelmät. Laulussa oli salaperäistä romantiikkaa...

Hän luisteli kohti Vaalea näyttelijätärtä onnellisesti hymyillen. Hän ei epäillyt! Tämä oli kohtaus, jota Kirjailija ei olisi itse voinut kirjoittaa, sillä siinä ei ollut ironiaa eikä monimielisyyttä.

Tarttuivat toisiaan käsistä...

Kirjailija ja Vaalea näyttelijätär esiintyivät julkisesti yhdessä, rakastuneen näköisinä Keskuspuiston luistinradalla tuona tiettynä maaliskuun päivänä.

Ja sitten seuraa Blondin unohtumattomin luku Valtakunta meren rannalla. Siinä se. Oatesin nerous. Missä viipyy hänen kirjallisuuden Nobelinsa. Siltikään en laita hänen kirjojaan paremmuusjärjestykseen, sillä ne ovat kaikki niin erilaisia. Yhteinen nimittäjä: sydämenpysäytys. Ei ole toista. Uniikki.

I wanna be loved by you     nobody else but you      I wanna be loved by you    nobody else but you   I wanna be kissed by you   nobody else but you   I wanna be kissed by you   alone  nobody else but you

Yön virta.
Iäisyyksiin loputon.
Ja minä sen silmä. Avoin.

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Heinäkuun 2017 kukkia entisin kujein, mutta jotain uuttakin


Heinäkuuta viedään jo reippaasti yli puolen välin, joten ajattelin päivittää kuvat/kasvit heille erityisesti, joita kiinnostavat köynnöshortensia, kartiovalkokuusi ja ehkä myös keltakurjenmiekat, nuo villit voimaväriset säestäjät. Kuvassa moneen kertaan kuvattu kohta, jossa seison alapatiolla kuvaamassa kohti keski- ja alapihaa. Tässä on koettu vuosien varrella suurimmat muutokset, sillä lampun vieressä oli kauan upea pilvikirsikka, joka sitten kuoli mystisesti. Sitten siihen tuli...voit lukea tarinan täällä Nyt siihen on istutettu rautatieomenapuu!


Tässä sama näkymä likempää eli nyt seison pergolan edestä katsottuna vasemman pylvään liki, kiinni sitä pitkin kasvavassa köynnöshortensiassa. Nyt emme katsokaan vielä, mitä alapihalla on, vaan siirryn hiukan ja käännyn ympäri:


Ensimmäinen kartiovalkokuusemme on jo pidempi kuin minä ja hänellä on kavareita jo kymmenen:) Ja nyt yksi uusi eli tuolisetin takana näkyy kartiomarjakuusi Taxus Media Groenland. (Talon toisen puolen jyrkkään rinteeseen niitä on istutettu vähän enemmänkin, mutta niihin palataan sitten joskus...)Vasemmalla yläterassia kannatteleva pylväs eli sama kuin mainittu edellisessä ylhäällä. Tämän köynnöshortensian takana on saunan ovi ja vilvoittelupaikka, jossa voi istua löylyjen välillä ja myös kuvassa näkyvää tuoli/pöytäsettiä voi käyttää: Olemme suvella täysin pesässä.

Tässä sama viistosti edestä nyt heinäkuussa 2017 sekä

heinäkuussa 2015 varjoliljojen kautta alapihalta kuvattuna ja


saman vuoden syyskuun 25. päivänä villiviinin jo ollessa ruskassa. Kun palaamme kuvaan kolme
voimme melkein nähdä kallion päädyssä olevan

suuren kiven, jota syleilee yksi ensimmäisistä köynnöshortensioistamme.

Sitä voimme katsoa keltakurjenmiekkojen lävitse tai


kuvata sen yläterassilta ja huomata, että kasvi on ilman apuja alkanut kiivetä kiven kummallakin puolella kasvavia pihlajia pitkin ja niissä kummassakin tänä vuonna ensimmäiset kukat.

Kerran täällä ylhäällä olemme, voimme samalla huomata, miten paljon runsaammin alussa mainitun pýlvään ympäröimän köynnöshortensian kukat kiipeävät jo ruokakatoksen iloksi verrattuna viime suveen.

Tämä ei ole oravien ruokapääty, mutta välillä hellyn...Voimme myös kurkata viime syksyyn, mitä tässä silloin oli:

Villiviinikaari..., joka nyt vasta kehittyy, kun taas köynnöshortensia on kukassa, tosin pidän viime mainitusta aina, kukilla tai ilman, keväällä tai syksyllä, aina. Jos käännämme päätä, näemme vasemmalla

toisen päädyn köynnöshortensian kukkivan myös jo yli yläterassin reunojen. Sitä voimme tarkastella myös
alhaalta kalliolla seisten eli tässä edestä katsottuna pergolan oikea seinä,

jossa köynnöshortensia kiipeää vahvana yhdessä villiviinin kanssa. Runsaat sateet, runsaimmat vuosikausiin, ovat olleet kukille vain hyväksi. Tosin juhannusruusut ovat auenneet osin vasta nyt:


Kuten tässä kaarisillalla.


Sen sijaan ristinummiruusu on kukkinut juhannuksesta ja kukkii vieläkin!

Valkoiset varjoliljat ovat jo kaikki auki, mutta ne ovat paljon hentoisempia kuin

jättipitkiksi kasvaneet punaiset varjoliljat, joista korkeimmat ovat vielä avautumatta! Tässä siis olemme puutarhamme kolmannella tasolla, joka on pääasiassa hedelmäpuutarhaa ja nyt uudistumassa ainakin 1-2 Kuntalan punaluumupuun verran. Kuvassa takavasemmalla näkyisi valtava töyhtöangervo, mutta se ei ole pitänyt vuorokausien runsaista sateista, vaan on vähän laossa.


Etupihalla (puutarhan ensimmäinen kerros) on tapahtunut sen verran, että uudistamme vähitellen vanhaa kurtturuusuaidannettamme ja mukaan on päässyt hurmaava, sateistakin pitävä tarhakurtturuusu Snow Pavement. Kukkii kesäkuulta pakkasiin. Aika näyttää, miten hän sulautuu joukkoon, sillä on muita kurtturuusuja matalampi ja tiheämpi, oikein kehitetty kestämään tien vierustan olosuhteet.


Tällaista meillä nyt pääosin on. Unohdin kyllä mainita, että äidin yllyttämänä olen istuttanut kolme purppuraheisiangervoa Amber Jubilee, jonka lehdet vaihtavat väriä keltaoranssista limenvihreään ja purppuraan. Jännittävää! Jännittävää etenkin, kun syyshortensia Wim's Red on täynnä nuppuja ja senkin kukinnot käyvät läpi kolme eri värivaihetta.

puutarharhaterveisin
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa eli Leena Lumi's Flower Power

PS. Klikatkaa kuvia suuremmiksi